Etelänaapuria ja sen kieliasenteita tutkimassa

Tallinnan vanhaa kaupunkia

Osallistuin syksyllä 2021 LingDig-maisteriohjelman (Linguistic Diversity and Digital Humanities) kenttämatkalle, jonka tarkoituksena oli antaa kielitieteen opiskelijoille tuntua käytännön tutkimuksesta. Kenttämatkan kohteena oli etelänaapurimme Viro, joka on hyvin suotuisa matkailukohde venäjän opiskelijalle – puhuuhan kolmasosa maan asukkaista äidinkielenään venäjää. Vaikka en varsinaisesti kielitieteilijä olekaan, päätös lähteä kenttämatkalle oli helppo siitä syystä, että olen opiskellut venäjän ohella myös viroa. Mahdollisuus syväluotaavaan tutkimusmatkaan hyvässä seurassa toimi myös motivaattorina. Noin kymmenhenkisen kansainvälisen ryhmämme matkakohteiksi valikoituivat Viron kolme suurinta kaupunkia: Tallinna, Tartto ja Narva. Itse ehdin vierailla kahdessa ensimmäisessä, joissa haastattelin yhteensä kymmentä ihmistä.

Tällä kertaa matkaamme kuului hieman poikkeuksellisia piirteitä tavalliseen verrattuna, sillä Virossa oli tuohon aikaan huomattavasti tiukemmat koronarajoitukset kuin Suomessa. Tallinnan satamaan saapuessamme näytin varmaan ensimmäistä kertaa ikinä passiani rajaviranomaisille. Myös koronapassi ja maskin käyttö olivat kaikissa julkisissa tiloissa kohustuslikud – siis pakollisia. Näistä käytännön seikoista huolimatta matkantekomme sujui jouhevasti.

Matka sai alkunsa Tallinnasta, jossa viivyimme alkuun muutaman päivän. Ensimmäisinä päivinä tutustuimme mm. pääkaupungin kielitieteelliseen maisemaan: kuljeskelimme pienissä ryhmissä Tallinnan keskustassa ja keräsimme havaintoja siitä, mitä kieliä esiintyy mainoksissa tai kylteissä. Oma ryhmäni kiersi vanhassa kaupungissa, jossa näkyi monipuolisesti eri kieliä kauppojen ja kahviloiden näyteikkunoissa – selkeästi eurooppalaisille turisteille suunnattuna. Venäjän kieltäkin näkyi kaupungin kulmilla, mutta ei ehkä siinä määrin, mikä olisi odotettavissa. Venäjänkielisten määrä koko Viron väestöstä on noin 33 % ja Tallinnassa jopa 50 %, mutta kielellä ei silti ole virallisen (vähemmistö)kielen asemaa. Maan ainoa virallinen kieli on viro. Jos verrataan lukuja vaikkapa Suomen kanssa, meillä suomenkielisiä on yli 85 % väestöstä, ruotsinkielisiä 5–6 % ja vieraskielisiä taas noin 7 %. Venäjänkielisten osuus Viron väestöstä on siis Suomen ruotsinkielisiin verrattuna jopa 5-kertainen.

Venäjänkieliset jakautuvat epätasaisesti Viron alueelle: venäjää kuulee erityisesti Koillis- ja Itä-Virossa, mutta lännessä tai etelässä ei niinkään. Tallinna taasen on vahvasti kaksikielinen kaupunki, minkä saattaa huomata vaikkapa Viru-kauppakeskuksessa: Kalevin karkkikaupassa puhuin myyjän kanssa viroa, kun taas viereisessä teekaupassa ostin tšaita venäjäksi. Virossa kaksikielisten alueiden kielitilannetta määritteleekin tämän tyyppinen ”polarisaatio”, jossa viron- ja venäjänkielinen todellisuus elävät sekä erillään että rinnakkain, mutta myös risteävät toisiaan – Tallinna on tästä hyvä esimerkki.

Tallinnan lisäksi matkakohteiksemme valikoituivat Tartto ja Narva, jotka asettuvat kieliakselilla lähes ääripäihin. Tartto sijaitsee Kaakkois-Virossa, joka on vahvasti vironkielistä aluetta. Narva sen sijaan on aivan itärajan tuntumassa, ja yli 90 % kaupungin asukkaista puhuu venäjää. Muutamat ryhmäläisistä suuntasivat itään, kun minun matkani jatkui Tallinnasta Tarttoon. Joku on ehkä kuullut, että Tarttoa on verrattu Viron Turuksi, ja mielestäni ihan syystä. Vanhat kauniit rakennukset, raatihuoneentori ja kaupungin läpi virtaava Emajõgi saavat aikaan turkumaisen tunnelman. Mitä Turussa ei sen sijaan kuule, on keskipäivällä raatihuoneen tornista soiva mielenkiintoinen melodia, johon suomalaisena kiinnittää kyllä huomiota. Raatihuoneentorin komistus – tai ehkä pikemminkin kaunistus – on suihkulähde ”Suudlevad tudengid” (Suutelevat opiskelijat).

Myös Suomen läsnäolon voi havaita Tartossa, erityisesti yliopiston läheisyydessä. Tarton yliopistolla on pitkät suomalais-ugrilaiset perinteet, mikä näkyy mm. elävässä suomen kielen opetuksessa sekä akateemisessa vuorovaikutuksessa: oma viron kielen opettajani on kotoisin juuri Tartosta, ja tapasinkin hänet yliopistolla. Suomi näkyy myös katukuvassa: Soome Instituut eli Suomen Viro-instituutti sijaitsee saman kadun varressa kuin yliopisto. Instituutin tiloissa toimii kirjasto, jossa on runsaasti suomalaista kirjallisuutta niin suomeksi kuin viroksi. Samoilla kulmilla on aikanaan majaillut myös muuan Elias Lönnroth, mistä kertoo kyseisen talon seinään kiinnitetty kyltti. Suomen kielen kuuleminenkaan kaupungin kaduilla ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä monet suomalaiset suuntaavat sinne hankkimaan lääketieteellisen koulutuksen.

Matkan kielitieteellinen anti oli omalta osaltani sosiolingvististä, sillä keskityin tutkimaan mm. kieli-identiteettejä ja -asenteita. Haastattelin matkan aikana yhteensä kymmentä ihmistä Tallinnassa ja Tartossa. Informantit olivat kansallisuudeltaan virolaisia, vironvenäläisiä sekä suomalaisia, ja suurin osa heistä oli yliopisto-opiskelijoita. Minua kiinnosti selvittää sitä, minkälaisia asenteita ja ajatuksia ihmisillä on viron, venäjän, suomen ja englannin kielten tulevaisuudesta Virossa. Vaikka tulokset olivat kaikista kielistä kiinnostavia, nostan tässä esiin vain venäjän ja viron.

Yleinen toteamus informanttien keskuudessa oli se, että viron kielen taito on Virossa välttämättömyys niin arkisten asioiden hoitamisen kuin myös yhteiskunnallisen osallistumisen kannalta. Kasvava tendenssi onkin, että venäjänkieliset nuoret omaksuvat viron enenevissä määrin sujuvasti. Syynä on se, etteivät tulevaisuuden näkymät ole viroa taitamattomalle yhtä suotuisat kuin viroa osaavalle venäjänkieliselle. Tartossa tämä näkyi haastatteluissa mm. siltä osin, että jotkut informanteista kertoivat venäjänkielisten vanhempien laittavan lapsensa vironkielisiin päiväkoteihin ja kouluihin, mikä edistää kielen omaksumista nuoresta lähtien. Toisaalta jotkut informanteista, erityisesti vanhemman sukupolven edustajat Tallinnassa, olivat vahvasti myös sitä mieltä, että venäjän kielen osaaminen on tarpeellista. Syynä tähän lienee se, että vanhemmille ihmisille venäjä on ollut neuvostoajan lingua franca, joka on edelleen yksilöiden elämässä välttämätön kommunikaatiokieli. Toisaalta kaupunkien erilainen kielitilanne voi vaikuttaa kokemukseen venäjän kielen merkityksellisyydestä: siinä, missä Tallinnassa voi monessakin tilanteessa olla hyötyä venäjän osaamisesta, Tartossa tällaiset tapaukset ovat huomattavasti harvinaisempia.

Oman tutkimukseni ohella pääsin tutustumaan myös kanssamatkaajieni tutkimusaiheisiin. Niihin lukeutuivat mm. viron kieltoverbi, korona-ajan viestinnän eroavaisuudet viron- ja venäjänkielisten parissa sekä Viron kielivähemmistöt, erityisesti suomalais-ugrilaisia kielet. Muutamalle opiskelijalle matka oli erityisen tärkeää siksi, että he keräsivät aineistoa maisterintutkielmaansa varten, juuri võron ja mordvan kieliin liittyen. Saattaa olla, että inspiroiduin kanssaopiskelijoideni tutkimuksista ja aihepiireistä enemmän kuin tiedostin: lähdin kenttämatkalle vailla sen suurempia päämääriä, mutta sen seurauksena löysin maisterintutkielmalleni aiheen! Kiinnostukseni käytännön kielitieteelliseen tutkimukseen ja kieliasenteita kohtaan oli herännyt, ja lähdinkin muovailemaan tätä aihetta mielessäni. Nyt, noin vuosi matkan jälkeen tätä kirjoittaessani, olen jo palauttanut maisterintutkielmani viralliseen tarkastukseen. Aiheekseni muovautui lopulta ”Helsingin suomalaisten opiskelijoiden kieliasenteet venäjän ja viron kieltä kohtaan”.

Virossa rinnakkain ja erillään elävät viro ja venäjä tarjoavat mielenkiintoisia näkökulmia monitasoiselle kielitieteelliselle tutkimukselle. Itse koin kenttämatkan olevan vasta pintaraapaisu kaikesta siitä, mitä Virosta voi vielä löytyä niin maana kuin kielellisenä alueena. Venäjän opiskelijalle Viro on todellinen unelmakohde, mikäli tahtoo lähteä kehittämään kielitaitoaan lähelle, mutta toisaalta päästä nauttimaan itämerensuomalaisesta, slaavilaisesta ja balttilaisesta tunnelmasta yhdessä paikassa samaan aikaan.

Kirjoittaja: Marie Mäkinen