“Olet oikeasti täällä!” – vuosi Belgradissa

Pobednik-monumentti Kalemegdanin puistossa

Syyskuussa 2020 pääsin viimein matkaan. Edessä oli 9 kuukauden opiskelijavaihto lempikaupungissani Belgradissa. Saman vuoden keväänä alkanut korona-aika oli ehtinyt herättää epävarmuutta ja huolta moneen otteeseen: ympäri Suomea sekä maailmaa yliopistot tekivät päätöksiä liittyen opiskelijavaihtoihin, toiset peruivat sekä lähtevien että saapuvien vaihdot, toiset eivät. Onnekseni Helsingin yliopisto antoi lähteä ja Belgradin yliopisto otti vastaan.

Kuva: @ellilempi

Ensikosketukseni Belgradiin oli vuonna 2010, kun kuulin Serbiaa edustaneen Milan Stankovićin laulavan kaupungista ja Balkanista Euroviisuissa. Milanin musiikista innostuneena halusin oppia korvaani erityisen kauniilta kuulostaneen kielen ja vuotta myöhemmin lähdimme äitini kanssa reissuun Balkanille. Matkan pääkohde oli Belgrad, jossa osallistuin kahden viikon kielikurssille. Oloni oli heti kotoisa – rakkautta ensisilmäyksellä. Sittemmin tein monia uusia reissuja kaupunkiin ja halusin aina palata.

Muutama vuosi sitten tajusin, ettei käyminen enää riittänyt. Halusin asua Belgradissa, kokea arjen siellä ja elää kokonaista elämää. Nyt se kaikki oli viimein käymässä toteen. Kun lentoni laskeutui myöhään illalla syyskuun lopussa vielä kovin lämpimään Belgradiin, uudet vuokranantajani olivat vastassa. Uuden kotini rapun edessä odotti ystäväni, joka asui samassa naapurustossa ja vei minut luokseen syömään kauppojen ja ravintoloiden ollessa koronarajoitusten takia kiinni. Kun istuimme hänen luonaan ruoan ja rakijan äärellä, lempibiisieni soidessa paikalliselta radiokanavalta ystäväni huudahti: “olet oikeasti täällä!” Niin olin, ja se oli epätodellisen ihanaa.

Pääsin siis aloittamaan vaihto-opintoni suunnitellusti Belgradin yliopiston kielitieteellisessä tiedekunnassa, serbian kielen laitoksella. Olin ainoa vaihto-opiskelija natiivien keskellä, istuin kursseilla äidinkielellään äidinkieltään opiskelevien keskuudessa ja yritin navigoida monin tavoin kovin erilaisessa yliopistokulttuurissa ja -järjestelmässä. Kun ihmettelin ääneen paikalliselle ystävälleni, kuinka tuntuu, että tietoa kursseista ja tenteistä joutuu kaivelemaan ihmeellisistä paikoista, enkä tunnu onnistuvan siinä, hän kehotti kysymään kurssitovereilta. Vastasin, etten tunne heistä ketään. Ystäväni pyöräytti silmiään ja pian ymmärsin suomalaisuuteni ja sen omituisuuden uudessa asuinpaikassani. Oli opeteltava kysymään apua tuntemattomilta. Hikikarpalot valuivat ohimolla.

Vaihto-opintoihini kuului monenlaista, suurin osa valtavan kiinnostavaa. Kävin kursseja muinaiskirkkoslaavista, serbialaisesta fraseologiasta, kielen eri varieteeteista kuten puhekielestä, slangista ja murteista (tällä kurssilla paikallisesta rap-musiikista oppimallani

kielellä oli käyttöä), makedonian kielestä, oikeinkirjoituksesta, kyrillisen kirjaimiston historiasta ja fonetiikasta. Opintojani kuvailisin näillä sanoilla: vaikeuksien kautta voittoon. Valehtelisin, jos väittäisin selvinneeni ilman epätoivon tunteita tai tuskan kyyneleitä muun muassa sellaisista tilanteista, joissa luennoitsija kehottaa kirjoittamaan jotain tärkeää sanasta sanaan ylös ja sen jälkeen sanelee virkkeitä, joissa vilisee sanoja, joita en ollut siinä vaiheessa vielä koskaan kuullutkaan, puhumattakaan, että olisin osannut kirjoittaa ne ylös. Mietin, että miksi kaikki aina sanovat vaihto-opintojen opiskeluosuuden olevan helppoa kuin heinänteko. Kadehdin niitä, joille se oli vaivatonta ja kurssit helppoja, sisällöt suunniteltu vaihto-opiskelijoille ja ympärillä muita vaihtareita samassa tilanteessa.

En kuitenkaan vaihtaisi mitään pois. Lähes kaikki luennoitsijat tulivat kurssisisällöissä vastaan ja samaan hengenvetoon kehuivat ja ihmettelivät kielitaitoani ja vaivannäköäni. Erityisesti mieleeni jäi fraseologian kurssi, jonka luennoilla olin jostain syystä ainoa osallistuja, vaikka kurssilla oli muitakin suorittajia. Nämä yksityisluennot pidettiin luennoitsijan työhuoneessa ja ne alkoivat aina kahvilla. Tämä vanhempi naisprofessori meni nautiskelemaan omansa henkilökunnan kahvihuoneeseen ja minulle tuotiin oma (turkkilaiseen tapaan valmistettu) kahvi tämän työhuoneeseen. Hän toi aina eteeni valikoiman kirjoja serbian kielestä ja selailin niitä kahvihetken ajan. Erään luennon lopuksi sainkin repullisen kirjoja omaksi ja mukaani. Luento eteni niin, että hän saneli ja minä kirjoitin, välillä jäimme keskustelemaan aiheesta ja sain kertoa myös suomen kielen fraaseista. Suullisesti suoritetussa kokeessa sain käytännössä päättää, mistä aiheista haluaisin kertoa.

Ei liene yllätys, että kielitaitoni kehittyi huimasti vaihto-opintojeni aikana. Yliopistoympäristön lisäksi sain oppia ystäviltäni, joita minulla oli onnekseni ympärillä monia, kotoisin sekä Belgradista että muualta Serbiasta. Sain siis kuulla ja makustella monenlaista puheenpartta. Omani muodostui kuitenkin vahvan belgradilaiseksi. Tunnen kielitaidostani valtavaa ylpeyttä. Pohdin asiaa useasti vaihtoni aikana. Suhteeni opiskelemaani kieleen on syvä ja tiivis, samoin kuin kulttuuriin, jossa se elää. Saan kiittää taidoistani itseäni ja yritän muistaa tehdä niin, sillä tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaativaa se on ollut, kuinka paljon ja pitkään olen nähnyt sen eteen vaivaa ja kuinka suuri työ se on ollut. Samalla tiedän ja tunnen, kuinka valtavasti se on minulle antanut ja kuinka kiitollinen siitä olen. Se on avannut minulle uuden maailman ja ohjannut paikkoihin, joista olen löytänyt uusia puolia itsestäni, jopa toisen kodin.

Vaihtovuoteni keväällä tunsin vahvasti, etten tahdo vielä syksyllä palata Suomeen. Toiveeni toteutui. Suomen Belgradin suurlähetystö haki harjoittelijaa syksylle ja tulin valituksi tehtävään. Pääsin tekemään työkseni sitä, mitä olen harrastuksekseni tehnyt jo

vuosia: seurasin Serbian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapahtumia ja raportoin poliittisesta tilanteesta. Lausunkin tässä samalla lämpimän suosituksen Belgradin suurlähetystölle korkeakouluharjoittelupaikkana.

Tahto palata Belgradiin asumaan ja elämään on kova. Ikävöin kaupungin sykettä, kahviloissa istumista, tunteikasta elämää, musiikkia ravintoloissa ja – uskomatonta kyllä – tuntemattomille jutustelua. Uskon vahvasti, että päädyn sinne ennemmin tai myöhemmin. Sitä ennen nautin täällä kotimaan kamaralla asioista, joita Suomesta ikävöin: metsät, järvet, kirpeän raikas ilma, hyvä suodatinkahvi, aikataulussa kulkeva julkinen liikenne ja läheiset.

Kirjoittaja: Elli Luukkainen