Pohjoinen pääkaupunki 2023

Noin vuosi sitten Kopeekassa ilmestyi artikkeli, jossa kerroin matkakokemuksistani Pietarissa. Olen myös tämän jälkeen vieraillut tuossa historiallisessa ja kulttuurin täyteisessä suurkaupungissa, sillä vietin siellä perinteistä venäläistä uuttavuotta. Suomessa ja Euroopassa oli tuohon aikaan menossa energiakriisi, mikä ei näkynyt Pietarissa millään tavalla, ja kaupunki oli koristeltu sen mukaisesti, onhan uusivuosi venäläisille vuoden tärkein juhla. Olin myös tänä kesänä hieman yli viikon Pietarissa ja ajattelin jälleen koota huomioitani kaupungista ja sen tunnelmasta artikkelin muotoon.

Kuva: @janihuusko

Kun vierailee Venäjällä noin puolen vuoden välein, huomaa muutoksia, joita maassa – tai tässä tapauksessa Pietarissa – tapahtuu. Aluksi katukuvasta lähtivät länsimaiset yritykset ja kaupungilla tuli vastaan tyhjiä liikehuoneistoja. Tämän jälkeen kansalliset toimijat ovat ottaneet haltuun poislähteneiden yritysten liiketoimia ja alkaneet tehdä yritystoimintaa uusilla nimillä. Kansallisten yritysten lisäksi katukuvassa voi nähdä myös idästä (mm. Kiina) ja Keski-Aasiasta tulleita toimijoita. Viimeisimmän Pietarin vierailun aikana huomasin etenkin kiinalaisyritysten vahvan roolin Venäjän markkinoilla. En kuitenkaan ole asiantuntija liikealalla, joten jätän katsaukseni Venäjän liiketaloudesta tähän.

Toisin kuin Suomi, joka esti venäläisturistien pääsyn suomen rajan yli, Venäjä ei ole estänyt suomalaisturistien pääsyä maahan, vaan on pikemminkin helpottanut asiaa juuri voimaantulleiden (1.8.2023) elektronisten viisumien myötä. Tähän voi olla erilaisia syitä mm. talous ja turismi. Suomalaisissa medioissa on lisäksi raportoitu Venäjän rajalla tapahtuvista suomalaisturistien viisumien mitätöinneistä, mikä oman käsitykseni mukaan on liittynyt businessviisumin käyttöön turismitarkoituksissa (tokihan edullisen bensiinin kuskaamisen Venäjältä Suomeen voi joiltain osin laskea yritystoiminnaksi, ainakin hyväksi yritykseksi säästää polttoainekustannuksissa). Itse matkustin sääntöjen mukaan turistiviisumilla ja selvisin rajan yli molempiin suuntiin ilman ylimääräisiä kysymyksiä. Omalle kohdalle ei koko matkan aikana sattunut yhtäkään suomalaisturistia itseni lisäksi.

Helsingistä Pietariin liikennöi ainakin kolme eri bussiyhtiötä. Tällä kertaa valitsimme Sovavton, johon saa varattua lippuja Matkahuollon kautta ja maksettua euroilla. Lisäksi Matkahuolto myöntää opiskelija-alennuksen. Matka taittuu lentoaseman kautta rajalle, missä perinteiset tarkastukset kestävät noin tunnin. Tämän jälkeen matka jatkuu Viipurin kautta Pietarin linja-auto asemalle. Yllätyksekseni bussi oli lähes täynnä. Luulen, että useat Suomessa sekä muualla Euroopassa asuvat ja työskentelevät venäläiset matkustavat kesäloman viettoon Pietariin samaa aikaa kuin pietarilaiset lähtevät kaupungista maalle, kuten myös useat tuttavani.

Itse asiassa myös me matkustimme Pietarista pariksi päiväksi maalle pieneen kylään nimeltä Poljany (ent. Uusikirkko). Kylään on bussiyhteys kaupungista nimeltä Zelenogorsk (ent. Terijoki), joka kuului aikanaan Suomelle, ja jossa on säilynyt palasia Suomen historiasta mm. luterilainen kirkko ja kaatuneiden suomalaissotilaiden muistomerkki. Zelenogorsk on todella sympaattinen ja viihtyisän oloinen pieni kaupunki, josta voi löytää mielenkiintoisia rakennuksia ja muistomerkkejä. Aikanaan kaupunki oli tunnettu huviloistaan ja hiekkarannoistaan, minkä ansiosta sitä kutsuttiin myös ”Suomen Rivieraksi”.

Valitettavasti meidän vierailumme paikkakunnalla rajoittui vain puoleentoista tuntiin, sillä matka jatkuisi paikallisbussilla Poljanyyn, jonne matka kestää noin 50 minuuttia. Oli mielenkiintoista ajatella, että kylä sijaitsee niin lähellä Suomen rajaa, sillä etäisyyttä on vain noin 140 kilometriä.

En ole aikaisemmin käynyt venäläisessä kylässä, mutta osasin jollakin tavalla kuvitella sellaisen mielessäni, enkä paljoa erehtynyt. Siellä oli suurimmaksi osaksi puisia matalia rakennuksia, muutamia neuvostoaikaisia kerrostaloja, mutta myös uudempia rakennuksia sekä kesken jääneitä rakennusprojekteja. Paikalliset mummot olivat myymässä päätien varrella tuoreita vihanneksia ja marjoja. Myös tässä kylässä oli löydettävissä suomalaista historiaa hautausmaan yhteydessä olevan kaatuneiden suomalaissotilaiden muistomerkin osalta sekä katu nimeltä Finskaja ulitsa (’Suomikatu’).

Haluan vielä erikseen sanoa muutaman sanan edellä mainituista tuoreista vihanneksista, sillä ne ovat etenkin kesäaikaan erittäin maukkaita, eikä pelkästään itsekasvatetut, joita useat venäläiset ostavat ja saavat maalla asuvilta ystäviltään, vaan myös kaupasta ostettavat. Tomaatit ovat mehukkaita ja makurikkaita sekä kurkut ovat eri luokkaa kuin pitkänmalliset kasvihuonekurkut. Myös vesimelonit ovat tuoreita, mehukkaita ja erittäin makeita.

Mutta palataan takaisin Pietariin. Matkamme aikana kaupungissa oli käynnissä jokavuotisen laivastoparaatin Den’ Vojenno-Morskogo Flota valmistelut. Nevan varrella parveili ihmisiä ottamassa kuvia sotalaivoista. Itseltämme paraati jäisi kuitenkin väliin, sillä linja-auto takaisin Suomeen lähtisi aikaisin juhlapäivän aamuna. Vain päiviä ennen laivastoparaatia Pietarissa järjestettiin Venäjä-Afrikka-huippukokous, jota varten kaupunkiin saapui afrikkalaisten valtio- ja virkamiesten lisäksi itse Venäjän presidentti. Kokouksen aikaan oli hyvä välttää liikkumista keskustan pääväylillä, ettei juuttuisi ruuhkiin, sillä teitä suljettiin useita kertoja päivän aikana. Sen sijaan metrolla pääsi liikkumaan kätevästi eri paikkoihin. Huippukokouksen lisäksi Afrikka-teema näkyi muutenkin kaduilla, mm. Venäläisen taiteen museossa oli käynnissä näyttely Afrika v russkom iskusstve (’Afrikka venäläisessä taiteessa’). Myöhemmin kuulin myös nykytaiteenmuseo Manegen Afrikka-aiheisesta näyttelystä.

Huolimatta Pietarin kattavasta julkisesta liikenteestä kävelyä kertyy yllättävän paljon. Kulkiessa tiettyyn kohteeseen myös matkan varrelta voi löytää kaikkea kiinnostavaa nähtävää, ja tästä syystä käveleminen on tehokas tapa tutustua kaupunkiin. Aina välillä kannattaa katse suunnata ylös, sillä useiden rakennusten julkisivuihin on kiinnitettynä kuuluisien kirjailijoiden ja merkkihenkilöiden muistolaattoja sekä pietarilaista arkkitehtuuria kannattaa muutenkin ihailla. Kävellessä voi vastaan tulla myös merkittäviä nähtävyyksiä, kuten meidän reitillemme osunut Pietari Suuren mökki (ven. domik Petra Pervogo), joka on ensimmäinen tsaarin rakennuttama talo Pietarissa. Mökki on kokonaisuudessaan museorakennuksen sisällä. Sitä voi katsella vapaasti ulkopuolelta ja ikkunoista voi nähdä tsaarin huoneiden sisustuksen. Omaan silmään Pietari Suuren ensimmäiseksi ”palatsiksi” tarkoitettu mökki oli kooltaan suhteellisen pieni (kolme huonetta), se rakennettiin kolmessa päivässä ja siitä alkoi Pietarin kaupungin rakentaminen.

Katujen lisäksi Pietarissa voi kesäisin liikkua myös veneellä. Onhan kaupunkia nimitetty myös ”Pohjolan Venetsiaksi”. Ympäri Pietaria kulkee lukuisia eri venereittejä, joihin voi varata lippuja niin kanaalien varsilta kuin netistäkin. Meitä ei niinkään kiinnostanut katsella Nevalla kelluvia sotalaivoja, vaan valitsimme reitin, joka kulki historiallisesti merkittävien rakennusten ja nähtävyyksien läpi. Reitti alkoi läheltä Heinätoria, missä tunnetut venäläiset kirjailijat, kuten Dostojevski ja Gogol’, ovat asuneet, ja johon heidän kirjojensa tapahtumat ovat sijoittuneet. Livuimme esimerkiksi ali niiden siltojen, joita mainitaan venäläisissä klassikoissa. Nauhalta pyörinyt opastus kertoi mielenkiintoisia faktoja kuuluisien kirjailijoiden ja merkkihenkilöiden asunnoista ja heidän tavoistaan elää Pietarissa. Reitti kulki keskustassa sijaitsevien katedraalien ohi aina Nevalle asti ja Fontanka-jokea pitkin takaisin lähtöpaikkaan.

Pääsin matkallamme ensimmäistä kertaa todistamaan venäläistä teatteria, kun menimme katsomaan Dostojevskin Idioottiin perustuvan näyttämösovituksen. Vasilinsaarella sijaitseva teatteri on kohtalaisen pieni, mutta siitä huolimatta siellä esiintyy tunnettuja näyttelijöitä, joiden kuvia on ripustettuna seinille. Romaanin Idiootti lukeneena voi miettiä, kuinka se on saatu sovitettua noin kolmen tunnin spektaakkeliin, ja sisältääkö esitys mitään muuta kuin eri henkilöhahmojen välillä käytävää dialogia. Mutta hämmästys oli positiivinen, sillä dialogin lisäksi se tarjosi myös toimintaa ja elävää tulta, kun huonekalut lentelivät ja Rogožinin Nastasja Filippovnalle antamat rahat paloivat näyttämöllä. Lavastusta voisi luonnehtia minimaaliseksi, sillä se koostui vain pöydästä ja kahdestatoista tuolista, joita kuitenkin hyödynnettiin nerokkaalla tavalla näytöksen aikana. Mielestäni erittäin onnistunut kokonaisuus sisälsi niin draamaa kuin huumoriakin.

Ihaillessamme Suomen rautatieaseman (Finljandskij vokzal) suihkulähteitä mieleeni muistuivat ajat, jolloin saavuin Pietariin aina kyseisen aseman kautta. Paikka oli ennestään tuttu, mutta en ollut aikaisemmin pysähtynyt Leninin aukiolle, jossa itse Lenin seisoi suihkulähteiden edustalla. Hänen patsaitaan voi nähdä kaikkialla Pietarissa kuin myös sen ulkopuolella. Asemarakennus on erittäin kaunis.

Rautatieaseman lisäksi huomioin useasti Suomen tai suomalaisten tuotteiden läsnäolon kaupungissa. Paikallisessa ruokakauppaketjussa on suomalaisille tuotteille varattuna omat hyllyt. Ne herättävät mielikuvan laadusta. Hinnaltaan kyseiset elintarvikkeet ovat Suomen hintoja korkeampia, esim. kotimainen suklaalevy on noin kaksi kertaa kalliimpi kuin Suomessa. Myös kotieläimille tarkoitettuja tuotteita myyvän liikkeen ikkunassa oli mainos suomalaisesta tuotteesta, jossa luvattiin ”suomalaista laatua”. Rautatien varrella ja paikallisjunassa mainosteettiin isoin esittein Viipurissa sijaitsevaa suomalaista asuinaluetta nimellä ”Pieni Suomi” (Malaja Finljandija), jonka suomalainen rakennusyritys SRV on Viipuriin rakentanut.

Nevskillä sijaitsevassa kirjakaupassa menin kassalle maksamaan ostoksiani, kun kassahenkilö kysyi halukkuudestani liittyä kanta-asiakkaaksi. Hän pyysi puhelinnumeroani, mutta jouduin vastaamaan, että minulla on vain ulkomainen numero käytössäni. Myyjä kysyi, että olenko Valko-Venäjältä, johon vastasin kieltävästi ja sanoin olevani Suomesta. Huomasin riemukkaan hämmennyksen myyjän kasvoilla ja hän tokaisi: ”Jopas!” Hän kysyi, kuinka olen oppinut venäjää ja kertoi omista lämpimistä suhteistaan Suomeen ja sen luontoon sekä muisteli matkojaan Itä-Suomeen. Myyjä osasi pari sanaa suomea ja hyvästelimme toisemme sanomalla: ”Hei, hei!” Myös tuttavani muistelevat edelleen lämmöllä Suomea ja sen hiljaisuutta, sillä: ”Kaduilla ei liikkunut ketään.”

Pietarilaiset ovat hyvin tietoisia naapurimaansa Ukrainan tapahtumista, mutta kriittiset keskustelut tilanteesta rajoittuvat usein keittiöpöydän ääreen tai VPN-yhteyden yli länsimaisiin sosiaalisen median kanaviin, joihin pääsyä on yritetty askel askeleelta hankaloittaa. Isovanhempien läsnä ollessa on yleensä parempi vaihtaa puheenaihetta pois politiikasta. Ihmisistä on selkeästi aistittavissa huolestuneisuuden ilmapiiri, huolestuneisuus läheisistä ja tulevaisuudesta. Ulkoisesti kaupunkielämä ei ole paljoakaan muuttunut, pois lukien puolustusvoimien mainokset metroasemilla ja katujen varsilla. Lisäksi julkisessa liikenteessä tulee aina välillä kuulutus, jossa kehotetaan miehiä hakeutumaan rintamalle. Yhteen tällaiseen mainokseen oli kirjoitettu iskulause ”Oikea miehinen työ”.

Siitä huolimatta, että monet asiat Pietarissa ovat muuttuneet vuoden 2022 helmikuun jälkeen ja useat ihmiset ovat muuttaneet pois, kaupunki ja sen kulttuuri elää yhä. Vaikka kaupunkilaiset eivät tapaakaan suomalaisturisteja samaan tapaan kuin ennen, on suomalaisilla ja Suomella edelleen hyvä maine pietarilaisten keskuudessa. Kaupunkia on mielenkiintoista tutkia ulkopuolisen silmin, vaikka katukuvasta en päällepäin enkä kielellisesti juuri erotu. Toimin kaupungissa kuten kuka tahansa muukin, mutta pystyn arvioimaan näkemääni ja kokemaani eri näkökulmasta kuin paikalliset. Kokemukset rajan toiselta puolelta avartavat näkemystä myös rajan tällä puolella, ja näin tulee huomanneeksi, miten toimittajat muovaavat suomalaisten saamaa kuvaa pohjoisesta pääkaupungista.

Kirjoittaja ja valokuvaaja: Jani Huusko