Professori Tomi Huttunen vastaa opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttunen vastaa taas opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin haastattelun muodossa. Kopeekan toimitus poimi kysymykset tunnetulle professorille itse Ruplan opiskelijoilta.

Kuva: hs.fi

- Harkitsitko aikoinaan muita uravaihtoehtoja, tai toisin sanoen: mitä tekisit todennäköisesti ammatiksesi, jos et olisi venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori?

Toki nuoruudessa oli paljon asioita mitä olisin halunnut tehdä. Parikymppisenä tein aika tosissani musiikkia, mutta myös luin ja kirjoitin paljon, joten luultavasti olisin päätynyt esiintymään ja kirjallisiin töihin joka tapauksessa. Sittemmin olen todennut, että yliopisto-opetuksessa saa ihanteellisesti tehdä sopivassa määrin tätä kaikkea: lukea, kirjoittaa ja esiintyä. Salainen haaveammattini on ollut raitiovaunukuljettaja, mutta kun Rupla joitakin vuosia sitten pyysi minua slaavipäiville pitämään miniluennon raitiovaunussa ja megafoni kourassa, se oli pieni unelman täyttymys.

- Mitä muita kieliä osaat venäjän lisäksi, ja mikä on ollut kielitaidon merkitys elämässäsi ammatillisesti ja vapaa-ajalla?

Pidän kielitaitoani riittämättömänä omiin tarpeisiini, sillä osaan hyvin vain englantia ja ruotsia venäjän ja suomen lisäksi, mutta niihin on nyt tyytyminen. Haluaisin oppia vielä italiaa aktiivisesti ja ukrainaa paremmin edes passiivisesti, jotta osaisin kääntää lisää ukrainankielisiä tekstejä suomeksi. Olen kääntänyt kuluneen vuoden aikana Serhi Žadanin sotapäiväkirjaa ja opiskellut siinä samalla ukrainaa. Kääntäminen on aina ollut minulle tapa opiskella kieltä – nuoruudessani suomensin Boris Grebenštšikovin sanoituksia ja rakensin niistä sanavarastoni. Kielitaidolla on minulle valtava jokapäiväinen merkitys, sillä käytän ja tarvitsen neljää kieltä päivittäin. Mutta nyt kun Metsätalon kuudennessa kerroksessa naapureina on italialaisen, espanjalaisen, portugalilaisen ja ranskalaisen filologian kollegoita, haluaisin pystyä kommunikoimaan heidän kanssaan myös näillä kielillä.

- Keitä ovat ammatilliset esikuvasi, ja miksi? Kenen tuotoksiin opiskelijoiden kannattaa tutustua myös opintojen ulkopuolella (kirjailija, tutkija tms.)?

Lista on varmaan tosi asiassa pitkä. Totta kai mallia ovat näyttäneet kaikki omat opettajani: Päivi Saurio, Ekaterina Nikkilä ja Helena Niemensivu opettivat minut puhumaan venäjää, kun taas Pekka Pesonen, Ben Hellman, Liisa Byckling ja Peeter Torop johdattivat venäläisen kirjallisuuden pariin. Mutta kaikki muutkin opettajani ovat antaneet minulle paljon. Kaikista heistä olen varmaan ominut vaikutteita. Yliopistotyössä vanhemmilta kollegoiltaan oppii koko ajan paljon ihan huomaamattaan. Opiskelijoille suosittelen, että lukekaa ensin omien tuttujen opettajienne tekemiä tutkimuksia. Sitten katsokaa, keiden tutkimuksiin he viittaavat omissa töissään ja lukekaa sitten näitä. Tämä on akateeminen polku mahdollisimman luotettavien lähteiden pariin. Esimerkiksi kollegani Gennadi Obatninin artikkelit ovat vastikään ilmestyneet omana niteenään, ja meiltä ilmestyy myös artikkelikokoelmia säännöllisesti. Kannattaa myös osallistua laitoksella järjestettäviin seminaareihin ja konferensseihin, sillä siellä tapaa mainioita asiantuntijoita, joiden tutkimuksiin voi sitten viittailla vaikka gradussa. Näin pääsee osalliseksi tiedeyhteisöön.

- Mitä sanoisit opiskelijoille, jotka Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pohtivat alan vaihtoa? Miten näet Venäjä-tutkimuksen ja -yhteistyön tulevaisuuden?

Toistan varmaan itseäni, mutta en ole koskaan ollut näin kiireinen kuin Venäjän raukkamaisen hyökkäyssodan alettua. Psyykkisesti ja emotionaalisesti tämä on tavattoman raskasta kaikille meille, jotka teemme työtä venäjän kielen ja venäjänkielisen kirjallisuuden parissa tai opiskelemme niitä. Jokaisen täytyy tietenkin tehdä kuten parhaaksi näkee, mutta mielestäni on itsestään selvää, että suomalainen yhteiskunta tarvitsee osaamistamme ja asiantuntemustamme nyt ja tulevaisuudessa. Yliopiston tehtävä on valmistaa meitä suomalaisen yhteiskunnan palvelukseen. Venäjä ei mihinkään naapuristamme häviä tämän sodan jälkeenkään eikä myöskään häviä Venäjä-tutkimuksen ja asiantuntemuksen tarve. Kulunut vuosi on osoittanut hyvin myös sen, että Suomessa Venäjään kohdistuva asiantuntemus on todella pintapuolista. Siksi venäjän kieltä hyvin osaavat, sen historiaa ja kulttuuria erinomaisesti tuntevat sekä venäjänkielistä mediaa ja kirjallisuutta aktiivisesti seuraavat asiantuntijat ovat tulevaisuuden Suomessa kullanarvoisia.

- Millaisiin tutkimuksiin ja hankkeisiin haluaisit tarttua urallasi vielä tulevaisuudessa?

Kun vain tutkimukseen löytyisi kylliksi aikaa, niin tutkisin vaikka mitä. Tällä hetkellä minua kiinnostavat varhaiset suomalaisvenäläiset ja suomalaisukrainalaiset 1800-luvun kirjallisuus- ja kulttuurisuhteet kuin myös 1920- ja 1930-lukujen kirjallisuuskontaktit. Tästä seuraten erilaiset pakotetut rajanylitykset, pakolaisuuden historia ja etenkin sodan aiheuttamat inhimilliset kohtalot tulevat nyt väkisinkin mieleen ajankohtaisina tutkimusaiheina. Yhä edelleen minua askarruttavat erilaiset ennakoimattomuuden ja odottamattomuuden ääri-ilmiöt venäläisessä kirjallisuudessa ja kulttuurissa, venäläisen kulttuurin itseymmärryksen määräävät motiivit, ja niitä olen kokoamassa kirjaksi. Musiikkia en ole tyystin unohtanut, vaan yhä enemmän minua kiinnostavat 1900-luvun dissidentit laulaja-lauluntekijät eli venäjänkielinen bardikulttuuri ja bardilyriikka (avtorskaja pesnja).

- Luetko vapaa-ajalla muutakin kuin venäläistä kirjallisuutta? Jos, niin ketä?

Vähänpä vapaa-ajalla jää aikaa muuhun lukemiseen, sillä luen yleensä aina jotain tutkimukseen liittyvää. Mutta viime aikoina olen huvittanut itseäni kesäisin Shakespearen näytelmillä ja joskus kotimaisella runoudella.

- Mikä on tutkijan tärkein taito?

Minusta tutkijan tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky olla kuvittelematta tietävänsä. Mitä enemmän tutkija oppii, sitä vähemmän hän tietää. Jos kuvittelee tietävänsä paljon tai jostain asiasta kaikenkin, se johtaa väkisin akateemiseen riittämättömyyden kokemukseen, mikä on aika tyypillinen tutkijan tai opettajan tragedia. Yliopistossa tutkijan ja opettajan roolit ovat toisistaan riippuvaiset, ne tunkevat perikoreettisesti toistensa läpi. Luentosaliin opettajan olisi tuotava tutkijan uteliaisuus ja halu oppia itse uutta, ja tavoitteena on, että tuo tiedonjano tarttuu opiskelijoihin niin, että nämä lähtevät tutkimaan asioita. Tai kuten Lev Rubinštein kirjoittaa tekstissään Sankarin ilmestyminen:

102. Opettaja sanoi: ”Minä en halua enää puhua.” Oppilas sanoi: ”Jos opettaja ei enää puhu, mitä me sitten kerromme eteenpäin?” Opettaja sanoi: ”Puhuuko muka taivas? Silti neljä vuodenaikaa vaihtuu, ja asioita syntyy.” Oppilas lähti pois ja alkoi miettiä. 103. Ensin hän mietti: ”Minne katsoa? Sillä kaikkiin suuntiin: eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, leveyksiin ja syvyyksiin levittäytyy rytmitajuttomien ponnistelujemme ja pyrkimystemme käsittämätön avaruus. Siis minne pitäisi katseensa suunnata?” 104. Sitten hän mietti: ”Ympyrä sulkeutuu eikä ole ulospääsyä. Mutta jos ajatellaan kuten pitää, ainoa mahdollinen ratkaisu löytyy silloin kun muut äänet muistuttavat jatkuvasti, että et ole täällä yksin”.

Yliopisto-opetus tarjoaa opettajan välityksellä opiskelijalle suodatetun määrän mahdollisimman luotettavaa tietoa, ja siinä on luento-opetuksen olemassaolon perusta. Mutta mitenkään opettaja ei voi opiskelijalle välittää kaikkea sitä tietoa, jonka hän on tutkimuksessaan hankkinut, vaan hän voi parhaimmillaankin vain tartuttaa opiskelijaan sen saman tiedonintressin, joka häntä itseään on johdattanut. Jos sen jälkeen opiskelija löytää itsensä kirjastosta lukemasta niitä samoja kirjoja, on kohtaaminen toden totta tapahtunut.

- Jos olisit taas opiskelija, mitä opiskelisit? Onko jotain, mitä haluaisit vielä oppia?

Tutkijana olen edelleen tietysti jatkuvasti opissa ja opiskelen. Mutta jos olisin taas nuori opiskelija, niin ehdottomasti lisää kieliä opiskelisin.

- Mitä Venäjä merkitsee sinulle?

Venäjä maana, valtiona tai valtajärjestelmänä ei merkitse minulle mitään, se on ihan samanlainen ehdollinen ja sopimuksenvarainen entiteetti kuin muutkin maat tai valtiot. Venäjän kieli, venäjänkielinen kirjallisuus ja venäläinen kulttuuri ovat aikanaan saaneet minut toden teolla kiinnostumaan siitä, mitä on vieras kieli, kirjallisuus ja kulttuuri, miten ne

toimivat ja mitä merkitystä niillä on ihmiselle ja ihmiskunnalle. Venäläisen kulttuurin vieraus tai käsittämättömyys suhteessa suomalaiseen kulttuuriin kiinnostaa minua paljon. Toisin sanoen tämä oppiala ja sen rajallinen näkökulma on ollut minulle tulokulma humanismiin, humanistisiin tieteisiin, opiskeluun ja tutkimukseen. Venäjän kielen ja kirjallisuuden opiskelun ja tutkimuksen myötä olen tunnistanut humanistin itsessäni ja saanut ilokseni toteuttaa sitä elämässäni ja työssäni.

- Mitä pidät tähänastisen urasi kohokohtana?

Olen ollut yli 30 vuotta yliopistolla, ja tähän aikaan mahtuu paljon iloja ja suruja, niin kohokohtia kuin vastoinkäymisiä. Yliopistoura kun tahtoo olla jatkuvaa tavoittelemista ja saavutuksia tai sitten saavuttamattomuuksia. Mutta eivät ne voi minun mielestäni ohjata tätä tekemistä ja täällä olemista. Pääasia on edelleen se humanistinen tiedonintressi, ja kohokohtia ovat ne hetket, jolloin löytää arkistosta tai kirjastosta jotain ennenkuulumatonta tai vahvistuksia oletuksilleen; ne hetket, jolloin opiskelijat näyttävät oivaltavan mistä on kyse. Ja lopulta ne hetket, jolloin omat opiskelijat valmistuvat ja lähtevät maailmalle tekemään palvelustaan.

Haastattelu tehty helmikuussa 2023.

Koonti: Johanna Porkkala